Pyöräretki Rooma - Milano

Tämä oli kaiken kaikkiaan mieleenpainuva matka. Olin ensimmäistä kertaa pyöräretkellä. Mietin itsekseni, että oli ehkä jo aikakin. Rooman lentokentältä Milanon rautatieasemalle. Siinä oli viime alkukesän reissuni. Tarkoitus oli sukkuloida itseni aina Suomeen asti pyörällä, mutta pyörä katosi varkaiden matkaan Milanon yössä. Vakuutukset olivat kunnossa, ja meinasin jäädä odottelemaan vakuutusrahoja, ja ostaa niillä uuden menopelin, mutta päätin kuitenkin jatkaa lomaani Alpeilla toisissa merkeissä. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska Pohjola -vakuutusyhtiöltä meni loppujen lopuksi kokonainen kuukausi käsitellä tapaukseni ja maksaa korvaukset. Mutta ei tämä takaisku haitannut kokemustani. Sain ajaa Toscanan halki, kiivetä Apenniinien yli ja ennen kaikkea pääsin maantieretkitunnelmaan. Sain taas kokea, että ihmeellistä ihmeellisin on elämä itse. Ainut jälki minkä tämä matka jätti itseeni, on halu lähteä uudestaan pidemmälle pyöräretkelle. Ehkä ne on tämmöiset elämänkokemukset, jotka inspiroivat itseä sitten muissa asioissa elämässä. Kokemukset, jotka luovat jotain uutta.

Ensimmäiset kilometrit.

 Matka alkoi totaalisella katastrofilla. Ukkosmyrsky iski päälle heti alkuun, huomasin, että tavarateline pyörässä ei kestä yhtään töyssyjä (liian painava kuorma), pyörä oli todella vaikea hallita ison painon takia, ja ensimmäiset tiet joita olin katsellut osoittautuikin ajokelvottomiksi, ja yli 10% nousuja olikin aika tiheässä reitilläni. Ensimmäisen 10 km jälkeen retkikuntani tunnelma oli täysin pohjassa. Pyörän heittäminen ojaan oli pari kertaa lähellä, kun korjailin kaatosateessa pyörälaukkuja takaisin kiinni tavaratelineeseen maantien pientareella ohiajavien autojen tööttäillessä (Italiassa tööttäillään aivan kaikelle, kun ollaan iloisia, kun ollaan surullisia, kun tervehditään, ja ihan vain muuten vain). Tämä muistutti ensimmäisiä yksinvaellus kokemuksiani hetkellisesti. Henkisesti todella raskaita hetkiä. Rooman taksin numero jäi kaivamatta esiin ja kaikesta huolimatta pyörä vei vain eteenpäin.

Olin valinnut pyöräksi maantiepyörän. Se oli näin jälkeenpäin ajateltuna huono valinta painavan tavaramäärän kuljettamiseen, ja teiden melko huonon kunnon takia. Valitsisin maantiepyörän uudestaan vain, jos tarkoitus olisi nukkua joka yö hotellissa, ja mukana oleva tavaramäärä mahtuisi pelkästään sivulaukkuihin. Maantiepyörä ei ole kyllä mikään retkeilypyörä. Ensimmäisen päivän perusteella tein reittivalintoihin muutoksia, ja päätin ajaa paljon isommilla teillä, mitä olin etukäteen suunnitellut. Nekin tiet näyttivät vain kartassa isoilta, mutta todellisuudessa olivat hiljaisia pikkuteitä. Maantiepyörään virittelemäni kuljetustelineen kiinnityssysteemit eivät olleetkaan kovin lujaa tekoa, muistuttivat lähinnä yhtä lujasta rakenteesta kuin harmonikka. Vaikka olin testannut niitä ennen lähtöä, niin kaikki tuntui hajoavan käsiin tositilanteessa. Isoin ongelma oli, että maantiepyörän rungossa ei ollut mitään ylimääräisiä kiinnityspisteitä tavaratelineille yms, joten olin rakennellut itse niitä klemmareilla ja muilla virityksillä. Kyllä ne piti aluksi hyvin, mutta kun kovaa vauhtia ajoi vahigossa töyssyyn niin kaikki levisi. Oli siinä naurussa pitelemistä, kun vääntelin telineitä uuteen muotoon jonkun putken taas kymmenennen kerran hangatessa takarenkaaseen.

Moottoritien vieressä näytti kartassa menevän tie. Menihän siinä. Nimittäin joku traktoripolku.

Hetki ennen kuin uitiin pyörän kanssa. Jos jotain hyvää sai kokea ensimmäiselle päivälle, niin kaikki laukut olivat vedenpitäviä.

Tuulten koti, eli Tyrrhenanmeri. Toukokuussa oli hiljaista liikkua. Suurin osa turistipaikoista oli vielä kiinni ja pelkästään aukinaisen ruokapaikan löytäminen oli vaikeaa välillä.

Kaikkien ensimmäisen päivän sekoilujen jälkeen päädyin ajamaan kovaa, ja olinkin aivan tillin-tallin-tattis illalla. Kaikki tuleva matka ja Alppien ylitys tuntui täysin utopialta tässä vaiheessa, kun olin vaikuksissa ajaa pelkästään suoraan raskaan kuorman kanssa. Pyörä kiemurteli kuin käärme koko ajan. Pysähdyin ja leiriydyin johonkin joutomaalle maantien varteen. Nukuin kuin tukki. Seuraavana päivänä matka taas jatkui kuin jatkuikin, ja opin, että painoa pitäisi olla enemmän edessä kuin takana. Itselläni ei ollut kuin takalaukut ja reppu niiden päällä, joten pystyin vain siirtämään kaikkein raskaimmat (kamerakaluston) tavarat tankolaukkuun. Tämä paransi jo selvästi ajettavuutta, mutta edelleenkin meno tuntui kuin olisin ottanut apupyörät vasta Rooman lentökentällä pyörästäni pois.

Reittini suuntautui sisämaan suuntaan, jossa kuljin entisten tulivuorten kraaterijärvien suuntaisesti kohti pohjoista. Karmeita nousuja kraatereiden molemmin puolin. Olisi voinut valita helpommankin reitin. Muutama umpikuja. Tiet loppuivat ja muuttuivat poluiksi, vaikka paperikartta näytti pyöräilyreittiä. Tämän jälkeen tein reittivalinnat vain kännykän kartan avulla. Paperikarttoihin ei ollut luottamista.

Suunnistin paljolti kännykän kartoilla ja latasin kännykää kolmella eri akulla, jotka taas saivat virtaa auringosta. Kaksi oli koko ajan latauksessa repun päällä. Tämä systeemi toimi ja on käyttökelpoinen keino tulevaisuudessakin.

Matka jatkui Toscanaan. Ajoin puoli päivää australialaisen pariskunnan kanssa, jotka olivat matkalla Pariisiin. Siinä yhdessä jutustellessa sain jakaa ongelmiani muiden kanssa ja kuulla, että samat ongelmat vaivaa muitakin. En ollut yksin. Maailma tuntui taas olevan hallussani kaikista murheista huolimatta. Ja jossain vaiheessa huomasin saavuttaneeni uuden kyvyn: Pystyn ajamaan yhdellä kädellä, ilman että lennän ojaan painavan pyöräni kanssa! Kolmantena päivänä ajoin jo välillä ilman käsiä. Äkkiä se ihminen sopeutuu.

Ajoin pitkän matkaa maantietä pitkin, jossa ei tullut ainuttakaan autoa vastaan, saatika ohittanut minua. Syykin selvisi parin tunnin päästä. Tie oli poikki. Ehkä tästä oli jokin kyltti matkan varrella ollut, mutta ei ainakaan englanninkielistä. Silta suljettu. Kiertotie päällystettyä tietä pitkin olisi kestänyt monta tuntia. Onneksi polkupyörän kanssa pääsi helposti kiertämään esteet, ja siltakin oli vielä paikoillaan muutaman puuntaimen kasvaessa jo asfaltista läpi. Ilmeisesti oli ollut suljettuna pitempään.

Tätä on Toscana. Loputonta kumpuilevaa viljelysmaata. Loputonta maisemamatkailua.

5 kg kamerakalustoa mukana. Tästä ei koskaan tingitä.

Yö jossain niityn laidassa, josta sain itseasiassa aamuyöstä klo 0300 herätyksen villisioilta. Sen pelästymisen jälkeen ei uni enää tullut ja lähdin jatkamaan matkaa.

Pikkukaupunkien keskustojen läpi ajaminen oli vähintäänkin mielenkiintoista, koska siellä saattoi olla joku Rooman Valtakunnan aikainen päällyste vielä käytössä kaikkine koloineen, ja se tarkoitti lähinnä jalkautumiskosketuksen ottamista historiaan. Muutenkin tuli tällä reissulla tarkasteltua normaalia suuremmalla mielenkiinnolla erilaisia pintoja ja tasoja, sattuneesta syystä.

Yksi hyvä keino liikkua on seurata vanhoja pyhiinvaellusreittejä. Satuin kulkemaan pitkän matkaa Via Francigena -pyhiinvaellusreittiä. Tästä on se hyöty, että nämä reitit ovat todella hyvin merkitty, joka tapauksessa paremmin kuin mikään pyöräreitti, ja ne kulkevat kuitenkin kirkonkylältä kirkonkylälle hienojen vanhojen reittien kautta.

Via Francigena. Canterburyn arkkipiispan matka Roomaan tapaamaan paavia vuonna 990.

Koko reissun vakuuttavin puutarha tuli vastaan hieman ennen Firenzeä. Amerikkaissotilaiden hautausmaa. Kävin siellä piipahtamassa ja ihmettelemässä kuinka jokin paikka Italiassakin voi olla hoidettu tip-top. Mieleenpainuva kokemus keskellä sekasortoista Italialaista elämää. Firenzeä lähestyessä muistin, että liittoutuneet eivät edenneet kovin nopeasti tällä rintamalla toisessa maailmansodassa. Nähdessäni maiseman en yhtään ihmetellytkään. Tiet kulkivat vain kapeissa solissa jyrkkien kallioden ympäröiminä. Helppo puolustaa.

Lounas Firenzessä.

Kuuluisa Firenzen Duomo, eli Firenzen tuomiokirkko.

Hotellissa yöpyessä kaikki tavarat levälleenn ja kuivatukseen. Teltta ja kaikki muutkin tavarat kastui yöllä suuren ilmankosteuden vuoksi. Yökaste oli runsas.

 Firenzestä suuntasin Luccaan, jossa tiesin olevan hyviä pyöräilykauppoja, joista voisi saada osia pyörään. Olin järkeillyt tarvitsevani kevyemmän välityksen pyörääni, jos meinasin päästä yhtään vuorta ylös. Sillä pyörä painoi niin paljon, että en jaksanut sitä nostaa ilmaan kovin paljoa kahdella kädellä. En edes viitsinyt punnita pyörää. Liika painoa siinä se oli joka tapauksessa mun pyörän välitykselle. Luccasta eteenpäin alkoi raskas nousu Apenniinien yli. Yövyin jossain autiotalossa matkan varrella. Onneksi siinä hylätyssä talossa oli vielä katto jäljellä, niin ei tarvinut etsiä telttapaikkaa.

Uudet rattaat ja samalla hieman kevyempi välitys. Näillä nousee mäki kuin mäki! Yllättävän hankala oli löytää rattaat ja hieroa kauppaa, kun kenenkään paikallisen edes kolmas tai neljäskään kieli ei tuntunut olevan englanti. Liekö sitten väärä merkki. Shimano. Ei ne ehkä japaniosien päälle ymmärtänyt näin syvällä Italiassa. Yhden liikkeen ikkunasta olleesta pyörästä sain kuitenkin uuden hammasvälityksen.

Päivällinen.

Lauantaina ja sunnuntaina ei tarvinut ajaa yksin maantiellä. Seuraa riitti ja kannusta tuli oikealta ja vasemmalta. Grande! Grande! Grande! Ja siihen päälle paljon käsien heilutuksia ja kysymyksiä. Täällä ajettiin ja kovaa. Yhteislenkki veti 40km/h koko ajan vaikka vähän nousikin välillä maasto. Meikä pysyi vain tasaisella ja alamäissä mukana.

Juomapaikka.

Toscanan pohjoisin linnoitus tässä laaksossa. Tästä eteenpäin asuu vain mitä lie barbaareja, Tähän päättyy sivistynyt kulttuuri.

Tauko- ja peseytymispaikka.

Lounas tien äärellä. 5 euroa.

Vuorilla toimi hyvin juomahuolto.

Passo Del Cerreton huipulla.

Matka läheni Milanoa.Parmaan asti oli käytännössä laskua Apenniinnien huipulta, ja siitä eteenpäin tasaista peltomaisemaa. Yhden yöpymisen taktiikalla saavutin Milanon. Siellä otin hotellin, ja tarkoitus oli jatkaa siitä seuraavana, tai sitä seuraavana päivänä Como -järvelle. Pyörä jäi hotellin sisäpihalle lukittuna paksuun metalliseen tolppaan. Seuraavana aamuna ei löytynyt edes rikottuja lukkoja. Sen minkä laitoin merkille matkani aikana oli paikallisten suhtautuminen pyörän säilytykseen. Tuntui, että täällä varastetaan ihan kaikki. Ja niinhän siinä kävi! Pyörä lähti. Poliisikin totesi rikosilmoitusta tehdessäni lakonisesti, että häneltä on kaksi maantiepyörää viety.

  

Tähän se päättyi. Poliisiasemalla rikosilmoitusta tekemässä.

Tästä matkasta jäi hieno fiilis ja kova halu lähteä uudestaan. Tämmöinen retkeily/kulkurin/tutkimusmatkailijan elämä sopii itselleni. Tämä toimi hyvänä tiedusteluretkenä tulevaisuuden kannalta. Nyt tiedän mitä pitää valita ja mitä ei, kun lähtee pyöräretkelle. Matkanopeus on sen verren hiljainen (noin 20 km/h), että ei ole merkitystä pyörän valinnan kannalta, minkä valitsee, jos miettii vain nopeaa etenemistä. Maastopyörä, maantiepyörä, crossari, 26 tuumainen, 29 tuumainen... näillä ei ole mitään merkitystä. Itse valitsen maastopyörän seuraavan kerran, kun tuota tavaraa kuitenkin tulee mukaan ja haluan kulkea omia polkujani, joissa ei välttämättä ole päällystettä, tai se päällyste on huono. 

Mukavuus ja pyörän hallittavuus raskaan kuorman kanssa nousi tämän reissun jälkeen itselläni kärkeen. Onneksi ei tarvinut vesisateella kiipeillä vuoristossa. Levyjarrut ovat kyllä ehdoton valinta kuorman kanssa ajellessa. Painon jakaminen paremmin eteen, mitä enemmän sitä parempi. Ja pysyn 26 tuumaisessa. Löytyy hieman paremmin varaosat pikkukylästäkin kuin uudempiin, isompi tuumaisiin renkaisiin. Pyöräilyvaatteet jätän kyllä ensikerralla shortseja lukuunottamatta pois. Ne eivät ole kovin käytännölliset.