keskiviikko 13. elokuuta 2014

Kullan etsintää


 

Onni on kaikki mitä voi toivoa


Aurinko hikoilee, Jumalat hengittävät. Kauneuden ja varallisuuden symbolilla on erikoislaatuinen asema ihmiskunnan historiassa. Eurooppalaiset rynnistivät sen perässä Uuden Maailman ääriin 500 vuotta sitten, sodat ovat ratkenneet kultavarantojen perusteella ja jossain kulttuureissa sen avulla saavutti kuolemattomuuden, vaikka todellisuudessa sen etsintä vain nopeutti kuolemattomuuden tavoittelijoiden kuolleisuutta. Mikään muu alkuaine ei ole houkutellut ja piinannut ihmisen mielikuvista kuin hohtavan kimmeltävä metalli, jonka kemiallinen merkki on Au. Koskaan ei ole tullut selville, omistammeko me kultaa, vai omistaako kulta meidät.


Tavoite oli asetettu, se oli löytää kultaa, vaikka se tuntui mahdottomalta tavoitteelta. Mutta mielessä oli kuitenkin, että mikään työ ei ole kovin vakavaa, ei edes silloin, kun epäonnistumisen palkkana on luoti sydämeen. Kymmenen vuotta tutkittuani ja haaveiltuani kullan etsinnästä, valjastin tämän vuoden kesälomani näiden intohimoisten odotusten täyttämiseen.

Nykyisistä kultakaivoksista pitää louhia 250 tonnia maa-ainesta, että saadaan yhden vihkisormuksen verran kultaa. Elohopeaa, syanidia, patoaltaita ja räjähteitä. Ei mitään näistä. Päätin lähestyä kultaa metallinpaljastimen avulla. Nykyiset metallinpaljastimet ovat kehittyneet siihen tasoon, että niillä on mahdollista löytää Suomen Lapista jotain arvokasta. Näin olin ainakin uskotellut itselleni, ja tämän tiedon hohteessa lähdin kohti pohjoista.






Levollisen salaperäisiä pikku puroja pitkin päiväkausia kävellen. Suurten jokien alkulähteillä. Paljon rautakiviä. Valtausalueet kaukaa kiertäen. Vain siellä, missä lapio ei ole maata koskenut. Tuleeko tästä elämäni epätoivoisin seikkailu? Täällä sitä on yksin omassa työssään. Silti pidin tarkasti silmällä puiden varjoja. Mitä kerron vastaantulijalle? Sotajäännöksiäkö tässä etsitään? Se olisi voinut olla vähemmän tai enemmän kuin totuus. En koskaan kohdannut ketään. 



Valkenee se aamu synkimmänkin meren yllä. Juuri silloin, kun yöauringon kajossa tuntui kaikkein heikoimmalta ja uupuneelta, tuuli olisi voinut lennättää minut pois yhdellä henkäyksellä, metallinpaljastin piippasi voimakkaasti. Monta kertaa varmistettua alkoi tuntua siltä, että nyt kannattaisi tarkistaa mitä maan alla on. Viiden karaatin timantin löytää tilastojen mukaan todennäköisemmin kuin puolen unssin kultahipun. En sentään niin isoa löytänyt, mutta neljännes unssi sentään. Seuraavan yön valvoin ja etsin, ja sitä seuraavan yön. Tämä oli kai sitä kultakuumetta. Ahnauden katse, joka kasvoi kuin liekit kuivassa ruohossa. Ei tullut uni. Kaikki alkoi silti olla unenkaltaista. Kaikki tämä on tätä elämää.

Löysin sen mitä halusinkin, muutama hippu, yhteensä puoli unssia. Uskoin tähän tavoitteeseen kuin loton voittamiseen, joka on hyvin epätodennäköistä. Huikea onni oli kuitenkin mukana. Isoimman rikkauden sain retkestä itsestään. Jatkuva kuulokkeista kuuluva piipitys ja niiden läpi kuultu vaimea veden kohina täytti päiväni. Märät kengät ja lukuisat rakot alkoi onneksi vaivata vasta matkan päätyttyä. Sain enemmän kuin toivoin. Vain tarttumalla unelmiin, voi olla oman kohtalonsa herra.



Siellä missä kapea puro katosi tunturin rinteen pensaikon ja sammaleiden sekaan, matkani päättyi. Kävelin puoli päivää takaisin autolle. En voinut sanoa olevani väsynyt, mutta tunsin, että kullan etsinnän puhaltava tuuli oli menettänyt viilentävän voimansa. Olin saanut tarpeekseni mahdottomalta tuntuvaa onnea Lapin kesäisistä touko-kesäkuun päivistä. Kulta on jalometalli, jonka arvon voidaan uskoa säilyvän ikuisesti. Ihmisen aika maapallon päällä on epävarma suure.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti