Marmorin sisällä
Huomasin pimeän ja kostean käytävän loppuvan huoneenkaltaiseen
pyöreään tilaan, joka kylpi valossa vaaleiden marmoriseinien ympäröimänä. Katossa
oli pieni aukko, josta tulvi valoa ja vettä alas maan uumeniin. Seinissä kimaltelivat vihreä ja
punainen väri, kuin turkoosissa meressä aaltojen mukana välkehtivät värikkäät
merilevät. Kokemuksen väkevyyttä lisäsi vesiputouksen kohina, joka poisti
kaikki muut äänet tilasta. Olimme saapuneet marmoriluolaan.
Pari lauttamatkaa ja hieman ajamista mutkaista vuonon rantaviivaa
pitkin, olimme matkustanut Moldeen, ison näköinen kaupunki Norjan eristäytyneellä
länsirannikolla. Täältä Molden läheltä bongasin internetistä joskus hienon
kuvan jostain luolasta, jonka sisään syöksyy vesiputous. Pitihän sitä lähteä
ihmettelemään, kun kerran olimme alueella. Paikan löytäminen ei ollut vaikeaa.
Netistä sijainti paljastui nopeasti, ja paikanpäällä tien varressa oli iso
opastetaulu ja parkkipaikka. Leveä polku nousi ylös vuorelle, jossa trikooasuiset
norjalaiset harppoivat ylös alas rinnettä. Joku ilman paitaa, joku koiran
kanssa, kaikki olivat menossa samaan paikkaan.
Kännykän taskulampulla Etelä-Norjan pisimpään luolaan
tunkeutuminen oli jännittävä ajatus. Luolan suulla maan syvyyksistä kylmä ilma puhalsi
kasvoille, ja kosteuden tunsi joka aistilla. Luolan perimmäinen avara tila oli
maaginen. Olimme siellä vain muutaman minuutin, mutta kokemuksena oli lumoava
tunne, joka vain jatkui. Luolasta poistuessa oli samanlainen tunne, kuin joskus
on elokuvateatterista poistuessa nähtyään vaikuttavan elokuvan. Kun valo
leikkii kuvan pinnalla, elokuva koskettaa. Vaikka elokuva päättyy, sen vaikutus elämässä vasta alkaa.
Olemme kumarrellen kulkeneet maan pimeydestä takaisin kesän tasaiseen kuumaan, kirkkaaseen valoon, jossa äskeisen kokemuksen tunne alkaa limittyä silmien takana sijaitsevaan maisemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti